Pääministeri Rinteen hallitusohjelmassa metsät ja koko maankäyttösektori ovat tärkeässä roolissa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Toimenpiteisiin on silti kiinnitettävä erityistä huomiota: hallitusohjelmaan kirjatut pilotoinnit hiilensidonnan ja varastoinnin markkinoista eivät ole toimineet muualla maailmassa toivotulla tavalla.

Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC on tuottanut tärkeää tietoa siitä, kuinka globaalit tavoitteet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi saavutetaan. Syksyn edetessä ilmastonmuutoksesta on käyty keskustelua yhä enemmän. Metsäteollisuus jakaa huolen ilmastonmuutoksesta ja valmistelee toimialan yhteistä ilmastotiekarttaa.

IPCC:n raportti elokuussa muistutti maankäyttösektorin merkityksestä osana ilmastomuutoksen vastaista taistelua ja korosti maankäyttösektorin tärkeyttä fossiilisten polttoaineiden vähentämisen rinnalla.

Myös pääministeri Rinteen hallitusohjelmassa metsät ja koko maankäyttösektori ovat tärkeässä roolissa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Ohjelmaan on kirjattu muun muassa maankäyttösektorille laadittava kokonaisvaltainen ilmasto-ohjelma, ja esimerkiksi hiilensidonnan ja varastoinnin markkinoiden pilotointia kotimaassa.

Hiilivuoto on syytä tunnistaa

Yliopisto-opettaja Väinö Nurmen ja ympäristöekonomian professori, Suomen ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikaisen selvityksen mukaan sekä tutkimus että käytännön kokemukset kyseenalaistavat nykyisin maailmalla käytössä olevien hiilipörssijärjestelmien vaikuttavuutta. Selvityksessä tarkastellut Uuden-Seelannin ja Kalifornian järjestelmät ovat toimineet ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta katsottuna kehnosti. Selvityksessä todetaan johtopäätöksenä, että suomalaisessa keskustelussa esitettyjä aloitteita ei voi nykyisellään pitää vakavasti otettavina.

Selvityksessä nostettiin esiin useita syitä siihen, miksi hiilipörssi tai muut vastaavat järjestelmät eivät käytännössä toimi. Yksi näistä, hiilivuoto, on todellinen ongelma, jota maailmalla käytössä olevissa järjestelmissä ei ole saatu ratkaistua. Jos Suomessa ei tuoteta metsäteollisuuden tuotteita, hakkuut siirtyvät muihin maihin. Hiilivuoto johtaa siihen, että politiikan todellinen ilmastovaikutus jää aiottua pienemmäksi. Muun muassa paljon esillä olleessa Kalifornian järjestelmässä hiilivuoto on ollut tutkimusten mukaan peräti 80 prosenttia.

Hiilivuotoa ei aiheudu, jos politiikkatoimet eivät vähennä puun tarjontaa. Esimerkiksi tuottamattoman maatalousmaan tai joutomaan metsitys on ilmastopolitiikkaa, jonka hyödyt eivät valu hukkaan. Tehokkaita ilmastotoimia ovat myös metsäpalojen ja muiden metsätuhojen ennaltaehkäisy sekä metsien kasvun lisääminen esimerkiksi tuhkalannoituksella tai käyttämällä metsää uudistettaessa jalostettua metsänviljelyaineistoa.

Toinen selvityksessä esille nostettu ongelma on puutteellinen tieto metsien hiilinielujen markkinajärjestelmistä. Tutkijoiden artikkelit ja muut kirjalliset tuotokset on tapana päättää kappaleeseen, jossa korostetaan lisätutkimuksen tarvetta – tässä selvityksessä esiin nostetut ongelmat antavat havainnolle erityistä painoarvoa. Tutkimusta hiilinielujen markkinajärjestelmistä todella tarvitaan lisää ennen kuin pilotteja kannattaa alkaa rakentaa.

Metsien kiertoajan pidentämistä, hiilipörssejä ja muita vastaavia järjestelmiä on innokkaasti nostettu esiin kotimaisessa keskustelussa ja mainintoja on myös hallitusohjelmassa, vaikka näytöt järjestelmien vaikuttavuudesta ovat köykäiset. Nurmi ja Ollikainen toteavat, että aloitteiden motivaatioissa on merkittäviä eroja. Yhtenä motivaattorina on ilmastopolitiikan tehostaminen, mutta on selvää, että myös monimuotoisuuden turvaaminen ja maanomistajien uudet ansaintamahdollisuudet toimivat eri tahojen motiiveina.

Vaikuttava ilmastopolitiikka ei aja tuotantoa muualle

Jos Suomi haluaa tehdä vaikuttavaa ilmastopolitiikkaa, myös poliitikkojen tulee tunnistaa hiilivuoto. Maankäyttösektorin ilmasto-ohjelmaan tulee sisällyttää metsien kasvua edistäviä toimenpiteitä. Hiilipörsseistä, kasvatusmaksuista tai muista vastaavista tulonsiirroista muodostuu suoria ja välillisiä kuluja – menetettyjä tuloja, mutta ei käytännön hyötyjä.

Teollisen tuotannon supistuminen on konkreettinen esimerkki välillisistä kuluista. Jos tuotantoa joudutaan vähentämään puun saatavuuden heikentyessä, jäävät verotulot valtiolle pienemmiksi, vientieurot saamatta ja investoinnit tekemättä Suomeen.