Tietoverkkoihin tarttuu jatkuvasti meistä peräisin olevia informaatiohippuja. Tämänkin bloggauksen myötä on virtuaalimeren anti jälleen hitusen runsaampi. Sama jatkuu lukiessasi, jakaessasi, linkittäessäsi, lainatessasi tai kommentoidessasi tekelettäni tai tuottaessasi siihen oman vastineen tekstinä tai vaikkapa videona.

Verkkovälitteinen toiminta on arkipäiväistynyt sellaisella vauhdilla, että unohdamme sen olevan digitaalisen talouden kovinta ydintä. Verkkoon tavoitteellisesti tai tiedostamatta jättämämme bittijäljet ovat uuden talouden arvokkainta raaka-ainetta.

Bittimeri eli massadata tuplaantuu noin kahden vuoden sykleissä. Samoin tekee dataa jauhava laskentakapasiteetti. Eksponentiaalinen kasvutahti selittää, miksi yhteiskunnalla on kulttuurisesti ja taloudellisesti suunnattomia vaikeuksia pysyvä teknologisen murroksen perässä.

Mediat ja välineet muuttuvat, mutta edelleen tiedon tuottajia ja kuluttajia olemme me itse. Synnytämme iloa ja hyötyä – siis arvoa – toisillemme, nyt vain digitaalisten sisältöjen muodossa tai niiden kautta. Harva meistä kuitenkaan ansaitsee edes osan toimeentulostaan näitä sisältöjä työstämällä, yhdistelemällä tai jakamalla. Ammattimaiset bloggaajat ja tubettajat tai joukkorahoituksella toimintaansa edistävät taiteilijat ja yrittäjät ovat uuden talouden poikkeusyksilöitä. Ainakin toistaiseksi.

Datalle kasvot

Kuka lopulta omistaa meistä peräisin olevan datan ja kenelle sen jalostamisesta syntyvä lisäarvo lopulta kuuluu? Tämä on digitaalisen talouden keskeisimpiä kysymyksiä. Se muuttuu sitä akuutimmaksi, mitä useampi työtehtävä muuttuu ihmislähtöiseen dataan perustuvien ohjelmistojen tukemaksi tai kokonaan tekemäksi.

Tekoälyratkaisut ja alustatalouden liiketoimintamallit eivät kehity ilman ihmisestä kerättyä dataa. Luonnollista kieltä kääntävät ohjelmistot oppivat tuhansien ja taas tuhansien ihmiskielenkääntäjien aikaansaannoksia läpi käymällä. Itseohjautuvat ajoneuvot ja koneet oppivat ihmisen suoritteita seuraten. Sama periaate toistuu toimialasta toiseen.

Tämä ei todellakaan tarkoita, että älykkään teknologian kehitystä pitäisi alkaa aggressiivisesti suitsia. Teknologinen kehitys on tarpeen, sillä se voimaannuttaa meitä siirtymään entistä tuottavampiin ja mielekkäämpiin tehtäviin. Jos kuitenkin kohtelemme ihmisistä kertyvää dataa kasvottomana ilmaisresurssina, syömme pohjaa taloutemme kanto- ja kasvukyvyltä sekä uuden teknologian soveltamiselta.

Terve markkinatalous ja toimiva demokratia edellyttävät vahvaa ostovoimaista keskiluokkaa, joka kykenee elämään omilla ansioillaan panoksensa ja merkityksensä tuntien. Kotitalouksien on voitava ansaita toimeentulonsa kunniallisesti myös jatkossa. Siksi yksilön datavarallisuus on tunnistettava nykyistä paremmin ja käännettävä myös tulovirraksi. Mutta miten?

Kohti kapitalismia!

Ratkaisu on siirtyä kohti älykkäiden koneiden ja alustojen aikakaudelle päivitettyä kapitalismia, jossa datapääoman yksilöllinen alkuperä ja kasvollinen omistajuus ovat tunnistettu ja tunnustettu osa markkinatalouden kirjanpitoa. Datakapitalismin vahvistaminen on parasta vastalääkettä uhkaavasti kehittyvälle digitaaliselle eriytymiselle, jossa on harvoja voittajia, mutta kasapäin torppareita.

Jokainen meistä on siis tulevaisuudessa toivottavasti e-identiteettiinsä kytkettyä datasalkkuaan kerryttävä ja hoitava kapitalisti. Käytännössä EU:n tietosuoja-asetus (GDPR) tarjoaa tähän jo periaatteellisen aihion: se tunnistaa lähtökohtaisen oikeutemme hallinnoida meistä yksityisiin tai julkisiin palvelualustoihin kasaantuneita tietovarantoja.

GDPR on kuitenkin ymmärretty lähtökohtaisesti enemmän yksityisyyden kuin toimeentulon turvaamisena. Datasääntelyn onkin ulotuttava myös yksilöiden sillä käymään kauppaan. Datamme täysiverisinä omistajina meillä on oltava myös kaupalliset oikeudet luomaamme tai meistä kerättyyn digitaaliseen informaatioon. Seuraava konkreettinen askel onkin luotettavien datamarkkinapaikkojen ja dataoperaattoreiden kehittäminen.

Pidemmällä aikavälillä informaatiotalouden kestävä kehittyminen edellyttää datamarkkinan automatisointia. Siksi tarvitaan lisää teknistä innovaatiota. Tavoitteena on oltava, että kun muut kuluttajat tai yritykset jatkojalostavat dataamme, ansaitsemme siitä automaattisesti pienenpieniä nanomaksuja. Kertyneitä varoja voimme vastavuoroisesti sijoittaa verkosta löytyvien palvelujen ja sisältöjen kuluttamiseen tai jatkoyhdistelyyn uusiksi arvokkaiksi sisällöiksi.

Se, tapahtuuko tämä arvon siirtäminen perinteisen rahavaluutan vaiko jonkinlaisten kyberkrediittien muodossa, jää nähtäväksi. Olennaisinta on, että edes hivenenkin lisäarvoa tuottaneen datahippusen alkuperä ei hämärry, vaan on palautettavissa meihin. Tämä on jo nyt ainakin teoriassa mahdollista bittisisältöjä varmentavan lohkoketjuteknologian avulla.

Kullekin ansionsa mukaan

Ihmiskeskeisessä informaatiotaloudessa kielenkääntäjä saa tulkkausalgoritmejä hyödyttävästä sisällöstään aina vastikkeen. Niin saa myös omaperäisiä virtuaalitodellisuuksia tuottava harrastelija tai 3d-tulostettavia bittiveistoksia suunnitteleva taiteilija. Datasta kertyvät ansiot ovat aina suhteessa sen käytöstä syntyneeseen lisäarvoon. Mistään hyväntekeväisyydestä tai tulonsiirrosta ei ole kyse.

Tuottavimpien yksilöiden kohdalla datapääomasta kertyvät ansiot voivat realistisesti kattaa merkittävänkin osan toimeentulosta. Mitä useamman elantoa datatulot edes hieman lisäävät, sitä pienempi on paine toimeentulon täydentämiseen sosiaalietuuksin. Näin tarve rakentaa perustulon kaltaisia vastikkeettomia, kalliita ja pahimmillaan passivoivia etuusjärjestelmiä vähenee, vaikka automaatio söisikin nopeammin perinteistä palkkatyötä kuin synnyttäisi uutta.

Datakapitalismin ja ihmiskeskeisen informaatiotalouden teoriasta on pian alettava siirtyä käytäntöön, sillä bittimeren eksponentiaalinen paisunta ei odota. Harjoitus tulee takuulla olemaan yhteiskunnallisesti haastava. Juridisen ja teknologisen neuvokkuuden lisäksi tilausta onkin yhä enemmän myös poliittiselle luovuudelle.

Joonas Mikkilä

Kirjoittaja on Helsingin Edistyskokoomuksen puheenjohtaja // Twitter: @JoonasMikkila .